Olen saanut melko ankaran kasvatuksen tai meidän perheessä arvostettiin poikia paljon enemmän kuin tyttöjä. Minä sisaruskatraan nuorimmaisena kuitenkin omalla tavallani huusin itseni esiin ohi isosiskojeni. Paikka perheessä piti tietenkin ansaita. Kuka ansaitsi sen mitenkin se jäköön mahdolliseksi tarinaksi tulevaisuuteen.

Tullakseen hyväksytyksi ja huomatuksi täytyi tehdä jotakin.

No osasinko tehdä asioita saadakseni sen kaipaamani hyväksynnän? Kenen hyväksynnän? No tyttärenä tietenkin äidin hyväksynnän. Ja se ei todellakaan ollut helppoa. En todellakaan osannut tehdä  asioita toivotulla tavalla.  No äitini toimi saamansa mallin mukaan. Lähtö evakkoon kotoaan karjalasta on varmasti jättänyt pysyvät haavat nuoreen naiseen. Ja se tabu, että näistä asioista ei puhuta on tehnyt tehtävänsä. Itse olen kiitollinen siitä, että tänä päivänä on terapeutteja ja sielunhoitajia, joille voi puhua ahdistuksistaan ja pahasta olostaan eikä minua sen vuoksi leimata hulluksi... toivottavasti.

Mitä tästä on jäänyt käteen. Armottomuus... suorittaminen... vaatimus itselle tehdä asiat koko ajan paremmin ja paremmin ja huomata, että paremmin olisi pitänyt osata tehdä. Ja vaikka ikää tuli ei silti tilanne helpottunut vaatimukset ja vaatijat lisääntyivät. Milloin nukuin liian myöhään, milloin aloitin ruoan valmistuksen liian myöhään, ripustin pyykit narulle väärin... onhan näitä.

Huono.... epäonnistuja... laiska!!!

Vielä tänäänkin vaikka kaikesta tästä on kulunut aikaa ja on istuttu terapiassa kuunneltu vapauttavia luentoja aiheesta silti tämä vaivaa.

Luen lehdistä paljon artikkeleita ihmisistä,  joille vanheneminen on pelottava jopa kauhistuttava asia. Tehdään nuorennusleikkauksia. Lisätään ainetta sinne tänne tonne ollaksemme jotain enemmän, kuin mitä olemme. Valitettavasti nämä ovat vain ulkoisia seikkoja ja ennemmin tai myöhemmin kulissit rapistuu.

Itse hyväksyn vanhenemisen. Olen oikeastaan kiitollinen siitä! Ajatukseni ovat paljon kypsempiä. Enää ei tarvitse juosta toisen ihmisen hyväksynnän perässä. Voin olla oma itseni mielipiteineni ja ajatukseni. Ystävät valikoituvat mutta se ydin jengi, joka hyväksyy minut minuna, vikoineni ja erehdyksineni pysyy lähelläni kaikesta huolimatta.

Myös tämä vakava sairauteni on jonkin verran seulonut kaveripiiriä. Kaikki eivät kestä ja pysty sulattamaan asioita. Mutta se on kuitenkin totta. Onneksi itse olen sinut tämän asian kanssa.

Olen todella hyvässä kunnossa ollut lähes kaikenaikaa ja voinut olla ja mennä oman mielen mukaan. Välillä vähän syöpiksen ja lääkkeiden tahdissa mutta pääasiassa omien toiveiden ja voimien mukaan. Ehkä välillä vähän liiankin lujaa en tiedä onko oikein sanoa tässä tilanteessa, että vähän niinkuin viimeistä päivää?!? Pienistä kivuista ja säryistä välittämättä. Eli tarvitsen tällaisia jarruttajia, jotka todella pysäyttävät minut, koska tuntuu, ettei aina hidastaminen riitä tarvitaan totaalinen pysäyttäminen. Sellaiseksi koen tämän viimeisimmän löydöksen. Eli tt-kuvissa löysivät keuhkoista tukoksen. Jota nyt hoidetaan keuhkoveritulppana! Minä kun olen aina luullut että sitten mennään sairaalaan, pahimmassa tapauksessa jalat edellä, kiirreellisesti. Mutta koska minulla ei oikeastaan ole oireita. Ainoastaan jalat tuntunvat raskailta ja on vaikea istua jalat suoraan alas vaan istun sohvalla jalat suorina. Se tuntuu hyvältä. Hmmmm.. Keuhkoveritulppa ja jalat kipeät! Mielenkiintoinen kuvio.  Mutta koska tämän pysäytyksen taas tarvitsin otan sen kiitollisena vastaan. Nautin siitä ettei ole kiire minnekään. Voi nukkua pitkään, nukkua päikkärit, kun siltä tuntuu potematta huonoa omaa tuntoa tekemättömistä asioista. Ja todella kiitollisena ettei tarvitse mennä ovesta ulos tuonne tuulentuiverrukseen ja vesisateeseen vaan saan istun sohvalla, katsellen televisiota ja kirjoittellen.

Elämä on vain niin ihanaa, kun osaa olla itselleen armollinen ja levätä siinä! Tärkeä on kuitenkin muistaa että maailmassa on paljon valmista mutta on myös paljon keskeneräistä. Enkä minä millään, vaikka mitä tekisin, ja vaikka kuinka haluaisin, ehdi tehdä kaikkia keskeneräisiä töitä loppuun. On oltava armollinen ja luottavainen tehtävä oma osansa niin hyvin kuin osaa. Kukaan ei voi vaatia meiltä enempää. Tämä on vain hyväksyttävä ja mentävä eteenpäin päivä kerrallaan periaatteella, joka aamu on armo uus. Voimme aloittaa jokaisen päivän kiittäen ja rukoillen puhtaalta pöydältä. Muistaen, että TaivaanIsä on meille armollinen ja rakastaa meitä ehdoitta! Sillä armosta me olemme pelastetut, emme tekojemme kautta, ettei kukaan kerskaisi.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille <3<3